Kolumnit 2007
Julkaistu Helsingin Sanomain vieraskynässä 17.5.2007
Yhteiskunnalliset arvot ruokkivat viharikoksia
Siitä, kuinka moneen Suomessa tehtyyn rikokseen on vaikuttanut uhrin kuuluminen seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön, ei ole riittävästi tietoa, kirjoittaa Juha Jokela.
Viharikokset ovat rikoksia, joiden motiivina on uhrin kuuluminen tiettyyn kansanryhmään. Yleisimmin viharikoksiksi luetaan rasistiset rikokset. Rasististen rikosten motiivina on uhrin etninen tai kansallinen alkuperä, kieli tai uskonnollinen vakaumus. Viharikoksen kohteita voivat olla myös sukupuoleen ja sen ilmaisuun, ikään, vammaan, terveydentilaan tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvat ryhmät.
Viharikoksen kohteeksi joudutaan rikoksen tekijän asenteiden ja ennakkoluulojen takia. Sillä, onko rikoksen uhri oikeasti esimerkiksi romani, transvestiitti tai lesbo, ei ole välttämättä merkitystä. Ratkaisevaa on se, että rikoksen tekijä yhdistää uhrin kyseiseen ryhmään ja että ryhmään kuuluminen liittyy rikoksen motiiviin. Kuka tahansa voi siis joutua viharikoksen uhriksi.
Rikoksista keskusteltaessa on syytä korostaa yksilön vastuuta teoistaan. Myös viharikosten kohdalla rikoksen tekeminen on aina viime kädessä tekijän päätös. Viharikosten motiivit liittyvät kuitenkin yhteiskunnan vallitseviin arvoihin ja ongelmiin, kuten rasismiin tai homo- ja transfobiaan.
Tiettyyn kansanryhmään kuuluvien ihmisten perusoikeuksien polkeminen ruokkii viharikoksen taustalla vaikuttavia ennakkoluuloja ja asenteita.
Samoin puuttumattomuus esimerkiksi rasistiseen tai homo- ja transfobiseen koulukiusaamiseen, työsyrjintään, nimittelyyn, loukkaavaan puheeseen tai kirjoitteluun on sidoksissa viharikosten motiiveihin.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa raportoitiin vuonna 2005 yhteensä 8380 viharikosta. Näistä seksuaalinen suuntautuminen oli keskeinen motiiviin vaikuttanut tekijä 14,2 prosentissa ja vammaisuus liki yhdessä prosentissa.
Ruotsissa tehdyt kyselytutkimukset paljastivat viharikosten lisääntyneen maassa vuosina 1996–2004. Tulosten mukaan lähes puolet homoista ja lesboista oli joutunut viharikoksen kohteeksi.
Suomessa on seurattu lähinnä rasistisia rikoksia. Poliisiammattikorkeakoulun viimevuotisen selvityksen mukaan vuonna 2005 Suomessa kirjattiin poliisiasiain tietojärjestelmään 669 rasistisia piirteitä sisältänyttä rikosepäilyä. Niistä puolet oli poliisi itse merkinnyt rasismikoodilla. Loppujen määrittely perustuu selvityksen tekijöiden omaan rikosilmoitustietojen analysointiin.
Siitä, kuinka monen Suomessa tehdyn rikoksen motiiviin on vaikuttanut uhrin kuuluminen seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön, ei ole riittävästi tietoa.
1980-luvun alussa tehdyn homo- ja biseksuaalien elinolotutkimuksen mukaan joka kuudes homo- tai bimies oli kohdannut homofobista väkivaltaa. Lesbo- ja binaiset olivat kokeneet seksuaalisen suuntautumisen perusteella väkivaltaa harvemmin.
Tyypillinen homohakkaus on humalaisen nuoren miehen homoksi luuleman miehen pahoinpitely. Naisiin kohdistuneissa väkivallanteoissa tekijä on useammin uhrin tuntema. Transihmisten kokemasta väkivallasta ja joutumisesta muiden rikosten uhreiksi ei ole tutkittua tietoa juuri lainkaan.
Setan ja sen jäsenjärjestöjen saaman palautteen perusteella väkivalta- ja omaisuusrikosten, kiusaamisen, kunnianloukkausten, uhkailun ja nimittelyn kohteeksi joutumisen kokemukset ovat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien parissa varsin yleisiä kouluajasta eläkepäiviin.
Erityisen huolestuttavia ovat tapaukset, joissa viharikoksen uhri on kokenut poliisin tai muun viranomaisen vähätelleen asiaa. Viime vuosina poliisien peruskoulutuksessa on otettu esiin myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyviä teemoja. Viharikoksiin liittyvät erityiskysymykset tulisi kuitenkin huomioida entistä selkeämmin sekä koulutuksessa että viranomaiskäytännöissä.
Viharikoksen ilmoittamiskynnys on usein suuri. Kunnian loukkaamisen ja väkivallan pelko johtavat usein siihen, että seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuolen kokemisen tapa salataan. Mahdollisen rikoksen sattuessa teon motiiviin liittyvistä seikoista voi olla vaikea kertoa viranomaisille.
Britanniassa on saatu hyviä kokemuksia poliisin ja kansalaisjärjestöjen yhteiskampanjoinnista ilmoituskynnyksen alentamiseksi. Siellä on myös otettu käyttöön matalan kynnyksen menetelmiä. Viharikoksen tai vihatapahtuman kohteeksi tai todistajaksi joutumisesta voi ilmoittaa poliisin verkkosivuilla tai postitse lähetettävällä lomakkeella. Maahan on myös luotu kattava tuki- ja neuvontaverkosto viharikosten uhreille.
Suomessa viranomaiset käyttävät viharikoksen määritelmää toistaiseksi vähän. Rikoslaissa on kuitenkin vuodesta 2003 alkaen ollut rangaistuksen koventamisperusteena ”rikoksen kohdistaminen kansalliseen, rodulliseen, etniseen tai muuhun sellaiseen kansanryhmään kuuluvaan henkilöön tähän ryhmään kuulumisen perusteella”.
Lain perusteluissa todetaan, että lain tulkintaohje saadaan yleistä syrjintää koskevista säädöksistä. Kyseinen lainkohta kattaa siten myös rikokset, joiden motiivina on uhrin kuuluminen esimerkiksi seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön.
Loukkaavan puheen ja kirjoittelun äärimmäisiin muotoihin, kuten väkivaltaan kehottamiseen, voidaan niin ikään puuttua rikoslain perusteella. Kiihottaminen mitä tahansa kansanryhmää vastaan on selkeästi kielletty.
Koska jo nykylainsäädäntö mahdollistaa puuttumisen viharikoksiin ja vihapuheeseen, kyseiset määritelmät tulee viipymättä ottaa aktiivisemmin viranomaisten käyttöön. Viranomaisten ja lainsäätäjän tulee myös harkita, onko rikoslakia syytä tarkentaa.
Oleellista on, että viharikokset tehdään ongelmana näkyväksi, jolloin rikoksiin ja niiden syihin voidaan puuttua entistä tehokkaammin.
Juha Jokela
Kirjoittaja on Seta ry:n puheenjohtaja ja politiikan tutkija.
Tänään vietetään kansainvälistä homo- ja transfobian vastaista päivää.
HELSINGIN SANOMAIN TOIMITUS, VIERASKYNÄ, PL 71, 00089 SANOMA, (09) 1221, FAKSI (09) 122 2366, HS.ARTIKKELI@SANOMA.FI
